Appelsiineja ja myrskyä

Beirutin reissu oli jotenkin paljon kivempi kuin edellisellä kerralla, tai ainakin sinne oli todella paljon helpompi mennä. Nyt tiesi suunnilleen mitä oli tulossa samoin kuin tiesi tyypitkin, joten mitään suuria ylläreitä ei ollu sinne mennessä. Viikon matka oli kuitenki aika nopeasti ohi, ja oli aivan eri fiilis ko viimeksi, ku oltiin koko kuukausi. Aika paljon ehittiin kuitenki tehä ja erityisesti syyä (siitä lisää joku toinen kerta).

Zak ja Lea mielissään appelsiinipuiden ympäröimänä

Saavuttiin siis lauantaina yöllä, ja heti sunnuntaina paineltiin vuorille. Tuo paikka minne mentiin oli semmonen missä oon käyny ennenki, jonku Saudisheikin omistama maa joka on noiden suvun nimissä, ja siellä on kesäkeittiö ja paljon puita mistä saa kaikkia ihanaa. Grillailtiin siellä melkein koko suvun voimin ja poimittiin appelsiinjea ja greippejä! Taas rasti seinään, sitä en oo ennen tehny.

Karim nautti jokaisesta appelsiinista, jonka nyki puusta irti.

Ja luonnollisesti minäki olin tosi mielissäni.

Kaikki vanhemmat tyypit (siis meidän ikäiset) ei ollu paikalla, joten leikittiin noiden lasten kanssa. Päivän ohjelmassa oli mm. limboamista ja hyppynarulla hyppimistä. Kaikki nuo nuoret puhuu tosiaan englantia, joten mulla ei oo mitään ongelmia kommunikoida niiden kans, ei edes Lean vaikka se on alle kymmenen!

Karim esitteli taitojaan, kyllä noissa maisemissa kelpaa

Oltiin tosiaan vuorilla, ja sieltä oli ihan mahtavat näkemät. Siinä ihan vieressä näkyy metsä joka on palanu joskus pari vuotta sitten melkein kokonaan, melko karun näköstä. Lämpötila vaihteli aika paljon, kuten huomaatte et Karimilla on tossa kuvassa vaan t-paita päällä, mutta muutaman päivän päästä sato jo vettä ja myrskys. Yhtenä päivänä tuli niin paljo vettä, että kaupunki tulvi! Se päivä me oltiin sisällä, joten ei kauheesti huomattu sitä muuten ko illalla telkkarista. Sisällä olo oli muuten ihan fiksu idea, mutta siellähän oli sitten melko kylmä kun mitään kunnon lämppäreitä ei oo. Villasukat oli onneksi mukana!

Libanonin herkkuja: Mirinda

Mars arabiaksi

Käytiin Karimin kanssa seikkailemassa myös ruokakaupoissa, mikä on mun ehotonta lempparihommaa! Kierreltiin erityisesti herkkuhyllyjä ja santsattiin koriin kymmeniä turkkilaisia suklaapatukoita. Halvimmillaan suklaapatukan saa 250 liiralla, mikä on paltiarallaa yheksän senttiä. Kesällä vedettiin naamaan myös 250 liiran mehujätskejä. Nams!

Meikä on aina tosi mielissään jostain syystä noista karkki-, limu- ja suklaapapereista, kun niissä lukee joillain muilla kirjaimilla ko näillä meijän perinteisillä. Mars-patukka tietenki edustaa kapitalismia parhaimmillaan, mutta niin käy joskus.

5 metriä suojatiestä!

Kuten jo viime postaukseen linkittämässäni maailman upeimmassa videossa näky, Beirutilainen liikennekäyttäytyminen on vähintäänki mielenkiintoista. Manaralla (Beirutin rantabulevardi) kävellessämme revettiin aika hyvin naurusta, kun nähtiin tää auto. Sama siis parkkeerata vaikka suoraan suojatielle, jos siinä kerta on tilaa. Myös tuo viereinen auto, joka oli melkein kokonaan kävelykadulla, oli meikästä aika taidokkaasti parkkeerattu.

Välimeren tyrskyt

Aika kivoja piliviä Manaran yllä!

Oltiin tosiaan ulkona aika paljo muuten paitsi yhtenä päivänä. Noin puolet meijän reissusta satoi vettä, joten sen takia ei kehannu jäähä sisälle kököttään varsinkaan, ko siellä oli melkein kylmempää ku pihalla. Käytiin rantsussa kävelemässä useana päivänä, ja oli tosi hienoa kattella ko jättimäiset aallot iski seiniin. Ihan hullun kovaa ei onneksi satanu kovin monesti, ja vaan kerran sato rakeita joten ihan hyvin pärjättiin.

Yli kasikymppinen Toufik kertomassa, miksi Inka on huono nimi Libanonissa

Kuten oon aiemmin jo maininnu, Libanonilaiseen meininkiin kuuluu se, että perheet on paljon yhessä. Me yövyttiin Karimin mummon luona, jonne kaikki tuntuu aina kokoontuvan. Yhtenä iltana paikalle saapui myös Karimin isosetä eli papan veli Toufik, jonka kans ollaan käyty monta aika mielenkiintoista keskustelua.

Fiksuna kaverina Toufik puhuu jonku verran englantia, joten määki voin sen kans jutella (ja löytyyhän multa nää uskomattomat arabian taidot!). Ainainen lemppariaihe on mun nimi. Inka ei oo jostain syystä hyvä nimi Libanonissa (paitsi kaikkien muiden mielestä), ja aina Toufikin läsnäollessa mää oonki Ingrid. No ei se mua haittaa, ja varsinki siinä vaiheessa kun yli kasikymppinen libanonilainen mies selittäessään miks mun nimi on huono sanoo painokkaasti "FUCK!", niin ei siinä vaiheessa meikänkaltainen märkäkorva voi muuta kuin myötäillä.

Näiden tapahtumien lisäksi ei tehty muuta ko syötiin, sillä Libanonilaiset sanoo: "We live to eat!" Siitä tuleekin sitte myöhemmin aivan oma sapuska-aiheinen postauksensa.