Reilaamisen FAQ

Reilaaminen vaati hivenen etukäteissuunnittelua, mutta sehän on jo teillä kaikilla tiedossa. Nyt ajattelin vähän valoittaa, mitkä asiat tien päällä oli sen arvoisia, että vinkkaisin ihan teille saakka.

Balkan ei ollut mikään maailman paras valinta reilaamiselle, sillä jostain syystä niillä alueilla harrastetaan enemmän bussimatkailua. Sen huomasi esimerkiksi rautatieasemien kunnosta erityisesti verrattuna bussiasemiin, mutta myös bussiyhteyksien tiheästä ja junayhteyksien harvasta tahdista. Juna- ja bussilippujen hinnat ei juurikaan eronneet toisistaan, sillä yleensä eroa oli vain muutama euro. Bussit taisivat joillakin reiteillä olla jopa junia nopeampia, sillä nuo vanhat junat puksuttelivat eteenpäin melko rauhaisaa tahtia. Olisivat ne sitten olleet nopeampia, edullisempia tai kulkisivat parempiin aikoihin, en siltikään olis istunu bussissa junailun sijaan, sillä junamatkustaminen nyt vaan on niin paljon mukavampaa.

Mutta reilikorttia ei tuolle välille välttämättä kannata hankkia, sillä nuo junat on sen verran halpoja, että siinä tuskin säästää. Hyvä juttu oli se, että meidän ei tarvinnu maksaa yhdestäkään paikkalipusta millään matkalla, ja ainoastaan Ateenasta Thessalonikiin paikkalippu piti olla, mutta se oli kuitenkin ilmaista.

Meidän liput oli VR:n complimentary passeja, jotka sain meille hankittua töiden kautta, sillä töissähän sitä oltiin. Kaiken hyvän lisäksi sain puhuttua meille vielä 1.luokan lipun, joten päästiin tsuumailemaan, millaista se maailma on siellä rikkaitten puolella. Tai siis luultiin pääsevämme, sillä tuolla alueella ei varsinaisesti ole noissa junissa yhtään mitään muuta kuin kakkosluokka. Ainoastaan kahessa junassa, ekassa ja vikassa oli eka luokka, ja sitähän sitten hyödynnettiin.

Kreikassa matkattiin yöjunassa Ateenasta Thessalonikiin, ja siellä oli eka luokka, onneksi. Juna oli aivan täynnä ja asemalla ihan hirviä tungos. Mulla oli orastava vatsatauti ja siinä vaiheessa se, että päästiin rauhalliseen vaunuun oli enemmän kuin sata jänistä. Myöhemmin tultiin siihen tulokseen, että kreikkalainen ykkösluokka oli samanlainen kuin kakkosluokka kaikkien muiden maiden junissa. :) Että mikäs siinä, onneksi ei tarvinnu maksaa.

Meillä oli kaikki pitkät junamatkat yhtä lukuunottamatta yöjunia, joten tekemistä ei tarvinnu kauheasti varata. Ennen reissua latasin matkaläppäriin neljä seasonia How I Met Your Motheria, ja tehtiinkin sitten aina välillä tuttavuutta sen sarjan kanssa. Pääasiassa päiväjunien aikana kuitenkin tsuumailtiin maisemia ja ihmeteltiin junan menoa. Mulla ei ollu mukana edes kirjaa, enkä olis kyllä kaivannukaan.

Yöjunat oli sitten aivan oma lukunsa. Niitä oli kolme joista eka oli ihan ok, toinen aivan täyttä helvettiä ja kolmas melkein loistava. Kaikki junat missä oltiin yö, oli loossijunia. Se tarkoitti sitä, että niissä oli kuuden ihmisen loosseja, missä kaikkia penkkejä sai siirrettyä niin, että kaksi vastakkaista penkkiä muodosti sängyn, jossa oli keskellä muutaman kymmenen sentin rako. Siinä sai ihan mukavasti oikaistua, ja parhaassa tapauksessa jopa nukuttuakin.

Ensimmäinen yö meidän kanssa samassa loossissa oli vaan yksi henkilö, joten se meni ihan mukavasti vatsataudista huolimatta. Toinen yö oli ehkä elämäni kamalin. Pari tuntia saatiin Karimin kanssa torkkua rauhassa kahdestaan, kun herättiin siihen että tuulettimet puhaltaa täysillä kuumaa. Kuin kirsikkana kakun päälle, seuraavalla pysäkillä meidän loossiin tuli kolme mummoa ja yks keski-ikäinen ukko, joka tietty iski takamuksensa mun viereen. Muorit kälätti jos miten kauan, vaikka heiteltiin murhaavia katseita niiden suuntaan pitkin matkaa. Jossain vaiheessa ne hiljeni vähäksi aikaa, ja kuulin siitä vierestä sitten sytkärin käyvän. Mulla oli tippua silmät päästä, kun se mun viereen lysähtänyt ukko ihan tosissaan sytytteli tupakkaa. Muutamalla ystävällisellä mutta määrätietoisella sanalla ajoin sen ulos siitä loossista. Hetken päästä tilalle tuli toinen ukko, joka ei millään antanu meidän pitää ikkunaa auki, joten nukuttiin sinä yönä ehkä kaks tuntia. Kuudella eurolla per naama oltaisiin voitu ostaa paikka makuuvaunusta, mutta päätettiin säästää, sillä kertaa väärästä paikasta. Kolmas yöjuna oli täydellinen, sillä oltiin kahestaan koko matka, ja paleli vaan vähän.

Kahta välimatkaa lukuunottamatta kaikki junareissut meni aivan suunnitellusti. Katottiin nuo junien ajat etukäteen, ja ne olikin melkein oikein. Aina kun saavuttiin uudelle asemalle, käytiin aina samalla varmistamassa seuraavana päivänä lähtevä juna. Yleensä se heitti noin tunnilla siitä, mitä oltiin railduden sivuilta katottu, eli aika hyvin sai osviittaa siitä, mitä junia oli olemassa ja mihin aikaan ne kulkee.

Ongelmia tuotti se aikaisemmin mainittu Thessaloniki-Skopje -reitti, sillä Kreikasta ei oo vuoden 2011 jälkeen kulkenu yhtään junaa ulkomaille. Lopulta ratkaistiin ongelma kipittämällä kiltisti matkatoimistoon, mistä ostettiin bussimatka. Karim oli katsonu etukäteen Simeonidis Tours -nimisen firman, jonka onnikalla sitten köröteltiin kuusi tuntia Kreikasta Makedoniaan. Muutaman kerran pysähdyttiin rajan molemmin puolin ja tax free myymälässä, mutta muuten reissu meni mukavasti ilman pysähdyksiä.

Toinen junamatka, mikä ei menny aivan suunnitellusti oli meidän viimeinen, Ljubljanasta Venetsiaan. Linnuntietä välimatka on noin 200 kilometriä, mutta ensimmäinen vaihtoehto, jota meille tarjottiin oli seitsemän tunnin matka, joka piti sisällään junamatkan Ljubljanasta Itävallan puolelle Villachiin ja sieltä sitten neljä tuntia Bussilla Venetsiaan. Bussimatkaa ei tietenkään saanut reililipulla. No eipä me paremmasta tiedetty, vaikka aika paljon ihmetytti, ja ostettiin liput. Paineltiin hostellille ja kysyttiin asiaa, ja saatiin vastaukseksi, että meille ehdotettu reitti ei oo mistään kotoisin. Pikainen tsekkaus Slovenian rautateiden sivuille ja uudelleen rautatieasemalle. Saatiin palautettua bussiliput ja vahvistus sille, että matka on mahdollista tehdä myös junalla, muutamalla vaihdolla. Lopulta mentiin kuusi tuntia junalla tuota 200 kilometrin väliä tehden aikamoista siksakkia, mutta useiden vaihtojen ja yhden kymmenen minuutin bussimatkan päästä päästiin lopulta Venetsiaan.

Tulin siihen tulokseen, että reilaaminen on kyllä yksi rennoimmista tavoista matkustaa. Paikallisen elämän seuraaminen ja junatovereiden kanssa jutustelu oli metkaa, eikä ne maisematkaan mitään huonoja olleet. Todennäköisesti tuo oli kuitenkin mun viimeinen reili, sillä ens vuonna olisi viimeinen mahdollisuus reilata nuorisolipulla, enkä usko, että jaksan koskaan maksaa sitä käsittämätöntä summaa, mitä noista aikuisten lipuista kiskotaan.

Yks suuri miinuspuoli tuossa junamatkustamisessa oli tupakointi. Noilla alueilla, missä me reilattiin vedeltiin röökiä todellakin missä tahansa, ja vaikka loosseissa olisi ollut tupakoinnin kieltävät tarrat, porukka sauhutteli käytävillä, jolloin kaikki hajut tuli suoraan loosseihin, eli sama asia. Koska junat oli melko vanhoja, ne ihanan pehmeät kangaspenkit oli imeny sitä tupakan hajua itseensä vuosikausia, ja kun niihin nojaili sen vajaat kymmenen tuntia, oli tuoksu kaikissa vaatteissa. Eikä siihen tottunu sitten millään.

Tuota lukuun ottamatta reilaamisessa ei ollu mitään vikaa. Mua ei haitannu viettää öitä yöjunissa, jos sitä keskimmäistä ei lasketa. Lisäksi oli mahtava nähdä niitä aivan rupusia rautatieasemia, jotka köllötteli uutuuttaan kiiltävien bussiasemien vieressä.