Leiriviikonloppu takana

Ryhmäkuva leiripoppoosta, meikäläinen kolmosrivissä toinen oikealta.

Kaksi kertaa vuodessa, marraskuussa ja huhtikuussa, meidän seura järjestää leirin. Niin on ollut ainakin siitä asti kun minä aloitin vuonna 2000 ja joka ikiselle leirille on aina päästävä, se on semmoinen asia mistä ei tingitä. Silloin ensimmäisinä vuosina leireille mentiin tutustumaan uusiin treenikavereihin ja näkemään jo tutuksi tulleita muita harrastajia, itse treenaaminen oli toki mukavaa, mutta ei ehkä se pääasia. Nyt homma on kääntyny vähän toisinpäin (ja se lienee ainoastaan hyvä asia), kun leireille mennään hakemaan sitä hyvää ja erilaista treeniä ja siinä sivussa sitten voi vaihtaa kuulumisia treenikavereiden kanssa.

Tänään ja eilen leireiltiin taas pitkästä aikaa. Mun leirielämä muuttui viime vuoden vyökokeen jälkeen, sillä meidän seuran kolmoset ja neloset on ruukannu olla mukana opettamassa leireillä, joten kolmosen saatuani oli mun vuoro astua noihin melko suuriin saappaisiin. Tää leiri ei menny pelkästään opettaessa, sillä tuli siellä toki iteki reenattua kahen reenin verran kumpanakin päivänä, eli ihan hyvin meni. Eilen oltiin ihan poikki treenipäivän jäljiltä, eikä nytkään kyllä ihan hirviästi paukkuja ole.

Pakko vielä mainita miten fiiliksissä olin tänään. Olin nimittäin tuosta koko opettajaporukasta alin vyöarvoltani, eli mää käytännössä toimin apuopettajana noille muille. Kymmenen minuuttia ennen tokavikaa treeniä multa kuitenkin kysyttiin, josko vetäisin sen seuraavan treenin toimien pääopettajana ja saisin kaksi nelosdania (eli mua ylempää vyötä) apuopettajikseni. Otin luottamuksen vastaan, ja suunnittelin tunnin treenin viidessä minuutissa. Se fiilis, kun otettiin kumarrukset ja minä seisoin siellä kaikkien, mukaanlukien nelosten, edessä, oli aivan mahtava. Olin ensimmäistä kertaa Rajakylän leirillä 12 -vuotiaana peruskurssilaisena vuonna 2000, ja nyt 12 vuotta myöhemmin oon raivannu tieni sieltä takarivin viimeisistä peruskurssilaisista sinne kaikkien ihmisten eteen. Se on varmaan semmoinen juttu, mikä ei ihan heti unohdu. Ja kaikesta fiilistelystä ja jännityksestä huolimatta ne reenitkin vissiin oli ihan hyvät, ainakin palautteen perusteella. :)

Tuo yllä oleva kuva on muuten otettu just sen mun vetämän tunnin matsitreenin jälkeen, eli paras mahollinen aika ottaa kuva, kun porukka on aivan naama punaisena ja hikisenä.

Tähän toiseen kuvaan liittyy myös semmoinen ekaa kertaa elämässä -kokemus, sillä näin eilen ekaa kertaa elämässäni semmoisen oikean polaroid -kameran. Naapuriseurasta meidän leirille vierailulle tullut Jukka oli ottanut mukaan vaimonsa jenkeistä ostaman polaroid -kameran ja uhrasi siitä yhden kuvan muistoksi mulle ja Karimille. Makija!

Nyt suihkuun ja venyttelemään!