No hablo ingles ja muita kieliongelmia

Oon aina ajatellu varsin yliolkaisesti, että kaikkihan nyt englantia osaa. Että oikeastaan on ihan sama minne matkustaa, niin kyllä sitä englannilla aina pärjää. Tää ajatus kuvaa mainiosti paitsi mun skandinaavista ajattelutapaa, mutta kertoo myös siitä, että todellisuudessa en oo matkustanut juuri Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella, eli niihin paikkoihin, missä sitä englantia ei juuri osata.

Toki Euroopastakin on harvinaisen helppo löytää paikkoja, joissa ei englantia osata, kuten ne kerrat, kun olen reissannut saksan- tai espanjankielisessä maissa ovat todistaneet, joten tuollaiset yleistävät johtopäätökset voisi jo hyvin unohtaa.

Silti en voi kuin ihmetellä eurooppalaisia parikymppisiä, jotka kirkkain silmin kertovat, että no english. Tähän joukkoon kuuluvia ei tartte hakea kovin kaukaa, riittää että muistelen kaltaisiani pikkupitäjästä kotoisin olevia ala-astekavereitani, jotka pari vuotta sitten ihmettelivät, että miten voi olla mahdollista osata englantia.

Asuessani saksankielisessä ympäristössä ymmärsin kuitenkin melko nopeasti, että eipä siellä asuneet ikätoverini juuri osanneetkaan englantia. Toki mulla oli takana vuosikausia kestäneet saksan kieliopinnot, mutta tosipaikan tullen en saanut koskaan sanaa suustani, ainakaan saksaksi. Tai jos sain joskus aloitettua keskustelun nohevasti saksaksi, hiljenin aika nopeasti sen jälkeen, kun en ymmärtänyt mitä vastapuoli puhui. Oon tainnut joskus aikaisemminkin mainita, että neljän kuukauden vaihdosta mulla meni kolme kuukautta ja kolme viikkoa, että uskalsin alkaa puhua saksaa.

Muistan sen tilanteen vielä tosi hyvin: oltiin palaamassa takaisin Sankt Pölteniin viikonlopun mittaiselta rennolta järvireissulta, kun päätin paluumatkalla, että nyt olen riittävän rohkea ja aloin jutella itävaltalaisten ystävieni kanssa saksaksi. Ensimmäinen ihminen, johon tutustuin vaihtoni aikana oli sujuvaa saksaa puhuva venäläinen Stanislav, joka sattui kävelemään meidän ohitsemme kun siinä höpöteltiin saksaksi, ja pysähtyi niille sijoilleen. "Missä vaiheessa Inka on oppinut saksaa?", Stas ihmetteli. Niin, osasin vaihdon alusta saakka, mutta en löytänyt missään vaiheessa uskallusta kielen puhumiseen, kiitos lukiosta saatujen traumojen.

Tuon reissun jälkeen kirjoitin koko vaihdon ajan ensimmäisen saksankielisen päivityksen facebookiin. Meniköhän tunti, kun joku suomalainen kaverini alkoi kommentoida datiivimokiani. Normaalisti olisin ottanut itseeni ja sulkeutunut takaisin kielikuoreeni, mutta nyt tilanne vaan nauratti: me suomalaiset ollaan just tuommoisia, jos ei sanota jotain täydellisesti, on parempi olla hiljaa tai muuten iskee kielipoliisi. Ymmärrän kyllä jos kyseessä on esimerkiksi pariskunta joista toinen korjaa toista, tai hyvä ystävä joka kaikella rakkaudella kommentoi toisen kielimokia, mutta se että puolituttu tyyppi, jonka kaverilistalta poistamista oon miettiny jo useaan otteeseen alkaa osoitella esille virheitäni, oli mun mielestä varsin huvittavaa. Siis sillain ylimielisen huvittavaa. Että onko pakko, kun meikäläinen kerrankin on ottanut sen valtavan harppauksen ja yrittää? Mutta oli ilmeisesti. 

Käytännössä en siis kehittynyt saksan puhujana neljän kuukauden vaihdon aikana yhtään, sillä siinä vaiheessa kun uskallusta kielen käyttämiseen oli riittävästi, oli mun aika lähteä kotiin. Tärkein kuitenkin löytyi eli se hetki, kun en tuntenut itseäni täydelliseksi idiootiksi saksaa haastellessani. Vaihdon jälkeen olen toki useaan otteeseen yrittänyt käyttää saksaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun keskustelukumppani heittää vaikean lauseen tai puhuu sen verran nopeasti etten saa selvää, olen visusti takaisin kuoressani.

Muiden kielten kanssa ei ole läheskään niin paha juttu. Aikuisiällä opiskellut espanja ja arabia ovat kieliä, joita en osaa käytännössä juuri yhtään, mutta silti käytän niitä mielelläni ja isoon ääneen aina, kun eteen tulee mahdollisuus. Esimerkiksi höpöttelen Karimin serkkujen kanssa pääasiallisesti englantia, mutta keskustelun lomassa vaihdan joka ikisen sanan jonka vain tiedän, arabiaksi. Saatan sanoa vaikkapa että: "Ana nshallah drive caiara today." Tai että "I am barra maa Karim". Ja todennäköisesti tuokin tapa käyttää noita muutamaa sanaa on väärä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, vaan tärkeintä on se rohkeus kielen käyttämiseen.

Onneksi englannin suhteen mulla ei ole mitään kielipelkuruutta. Korkeintaan joskus natiivin kanssa jutellessani saattaa vähän jännittää, mutta se häviää aika nopeasti aina. 

Tulevalla toukokuun Itävallan reissulla mulla on yksi tavoite: kokea uudelleen se ahaa-elämys, että minähän voin puhua tätä kieltä mitä olen vuosikauden opiskellut, että mulla on siihen oikeus vaikka en olekaan siinä mitenkään hyvä. Sitä ennen pitää ehkä vähän muistella sanastoa ja sanajärjestystä, vaikka niillä nyt ei loppujen lopuksi oo läheskään niin paljon merkitystä kuin sillä, että uskallan avata suuni ja valita englannin sijaan saksan. Vaikka sen kielen käyttäminen on mulle joka kerta yhtä hankalaa, ei siinä auta kuin asennoituminen. Ja jos se Saksa ei tälläkään kertaa lähte rullaamaan, niin oonpahan ainakin yrittänyt.

Onko muita kielipelkureita?

Kuvat on siltä merkittävältä järviviikonlopulta, jolloin rohkaisin itseni ja aloin puhua saksaa. Vähän noloja ovat, mutta joskus pitää olla nolo että uskaltaa.