Sivu on muuttanut uuteen osoitteeseen

Naamanlämmikkeenä kojootinraato

archie gone lebanon

Reissuelämää ja vähän muutaki!

perjantai 22. helmikuuta 2013

Naamanlämmikkeenä kojootinraato

Varoitus: teksti on pitkä kuin nälkävuosi!

Leuhotin toissapäivänä nohevana uuden talvitakkini kanssa. Ilo oli ylimmillään siihen saakka, kunnes julkaisin eilisen blogipostauksen ja sain Rimmalta kommentin, jossa hän kertoi innostuneensa takista niin, että mietti jo samanlaisen ostoa, kunnes huomasi että takissa on käytetty aitoa turkista. Meikäläinen oli edelleen tässä vaiheessa hyvin nohevana, ja naureskelin Karimille että tässäpä onkin tekoturkista. Ennen kuin vastasin Rimmalle, kävin kuitenkin valmistajan sivuilta varmistamassa, että kyseessä on todella tekoturkis.

Niinhän siinä sitten kävi, että valistunut kuluttaja ei ollutkaan niin valistunut, vaan oli epähuomiossa ja suuren alennusprosentin sokaisemana mennyt ja osanut aitoturkiksisen takin! Niin, se mitä olin muka pitänyt varmana tekoturkkina, paljastuikin nyt aidoksi kojootin turkiksi. Takin palauttaminen ei kuitenkaan enää onnistunut, joten päätin pitää takin mutta yrittää selvittää, miten kojootti oli takkiini päätynyt.

Tähän väliin selvitettäkööt, että Penfieldin lisäksi esimerkiksi hurjan suosittu trendiparkojen valmistaja Canada Goose käyttää takkien hupuissaan tuota samaista aitoa kojootin turkista. Aidon turkin käyttöä perustellaan sillä, että se paitsi ehkäisee pakkasen puremista kasvoille myös kestää sulaneen lumen ja hylkii nestettä, eli pitää kasvot mahdollisimman lämpiminä. Vaikka näitä trenditakkeja näkee hyvin paljon kaupungeissa kulkevien coolien muotibloggaajien yllä, ovat ne tosiasiallisesti tarkoitettu arktisiin oloihin. No, arktinen olo nyt lienee vähän suhteellinen käsite, mutta jos tarjolla on keino pysyä taatusti lämpimänä, eikö siihen saisi tarttua myös pääkaupunkiseudun pikkupakkasilla?

Oma suhteeni turkiksiin on selvä: en pidä uusia turkiksia yhtään minnään. Joululomalla kaivoin kuitenkin isän luona kaapista siellä 20 vuotta lojuneen pikkuveljen turkishatun, ja otin sen käyttöön. En pohtinut turkiksen käytön eettisyyttä sekuntiakaan, sillä hattu oli ensinnäkin lahja veljelleni edesmenneeltä mummolta. Lisäksi se oli lojunut kaapin pohjalla kaksi vuosikymmentä. Hatun takia nyljetty kettu oli siis kuollut ihan turhaan, kun sen turkista tehtyä hattua ei oltu edes käytetty. Veljeni ei ollut ainoa, joka sai turkishatun mummolta tuolloin 20 vuotta sitten, vaan semmoisen vastaanotti jokainen perheenjäsenemme. Ja jokaisen turkishattu oli siellä saman kaapin hyllyllä, miltei käyttämättömänä. Noista viidestä turkishatusta nyt edes yksi pääsi käyttöön, ja pidän sitä hyvänä asiana. Vielä kun löytäisi käyttötarkoituksen niille neljälle muulle. Tosin armas veljeni on kyllä välillä lainaillut iskän hattua paukkupakkasilla, joten aivan käyttämättä ei ole sekään jäänyt. En siis näe vanhassa tai kierrätetyssä turkissa mitään moraalitonta tai etiikkani vastaista, sillä eläin on kuollut ja siitä on tehty vaate tai asuste joka tapauksessa. Kierrätetty turkki vain tuo turkille lisäkäyttöä, mikä toivottavasti epäsuorasti vähentää uusien turkkien tuotantoa. Tosin tässä vaiheessa lienee aiheellista mainita, että turkistakkia en ehkä ylleni kiskoisi.

Mutta mites sitten se upouusi turkisreunus siinä meikäläisen uuden takin hupussa? Sitä ei oo kukaan käyttäny, ja mua ennen sillä on lämmennyt ainoastaan tämä kojoottiparka. Suomessa ei kojootteja juuri ole, joten kotimaisilta eläinsuojelujärjestöiltä lienee turha udella kojoottien metsästyksen eettisyyttä. Lyhyesti googlettamalla kojootin turkin eettisyyttä päädyin tuon aikaisemmin mainitun Canada Goosen nettisaitille, missä selitettiin, että heidän takeissaan turkin käyttäminen on lähempänä välttämättömyyttä, sillä kojootin turkki nyt suojaa kasvoja arktisissa oloissa parhaiten. Lisäksi sivustolla vannottiin, että kaikki heidän käyttämänsä kojootin turkki on hankittu villikojooteilta, ei missään nimessä tarhatuilta kojooteilta. (Koko tekstin voi käydä lukemassa täältä, ja aiheeseen liittyvän propagandavideon taas näkee täällä.)

Edellämainitun kaltaiset perustelut antavat takin ostaneelle puhtaan omantunnon, sillä eläinhän tulee suoraan luonnosta, joten se on elänyt onnellisen elämän. Karim kuitenkin kritisoi asiaa mainiolla vertauksella: "Niinhän siellä Coca Colan sivuillakin lukee, että kokis on terveellistä." Mulla on yhtä kova luotto tuottajan ja erityisesti tuotteen markkinoijan antamaan sanaan kuin TV shopin mainoksiin, joten tää ei ihan riitä.

Kulttiaseman saavuttaneita Canada Goosen takkeja myydään vuosittain todennäköisesti tuhansia jo pelkästään Suomessa, joten on syytä ihmetellä, miten muka kaikkiin takkeihin on mahdollista metsästää oikeasti luonnossa eläneiden kojoottien turkkia? Kojootti on lopulta melko pieni eläin, eikä siitä irtoa kovin montaa hupunreunaa. En ole mikään asiantuntija, joten voihan se olla että Kanadan kojoottikanta on niin valtava että eläimiä riittää näihin tuhansiin ja taas tuhansiin takkeihin luonnossakin, mutta rohkenen epäillä, sillä eiköhän tämän kaltainen tuotanto vaadi jo tarhausta. Tosin monissa yhteyksissä mainitaan kanadalaisen villikojootin olevan haittaeläin, jonka kannan säätely on verrattavissa suomalaiseen tapaan säädellä hirvikantaa, eli sen varjossa elikoita saattaisi riittää.

Mutta "villikojootiksi" tituleerattu eläin voi tosiasiallisesti olla myös kojootti, joka on samaa lajia villikojoottien kanssa, mutta on todellisuudessa tarhattu lajitoveri. Mene ja tiedä, mutta näin irvileuat loksuttelevat.

Sillä, onko huppuni reunalla roikkuva kojootti lopulta tarhattu eläin vai villinä ja vapaana luonnossa elämänsä juoksennellut, on mulle valtava merkitys. Jos eläin on päässyt elämään todellista elämää riennellen luonnollisessa elinympäristössään miten mieli tekee, ja lopulta jonkin epäonnisen retken seurauksena päätynyt piilossa olleeseen kojoottiansaan ja kuollut siihen, on se mun mielestä ihan okei. Erityisesti kun verrataan siihen, jos sama eläin olisi syntymästään saakka elänyt ahtaissa ja suljetuissa, minikokoisissa tarhaushäkeissä järkyttävän huonoissa oloissa ja sen ainoa päämäärä on tulla turkikseksi. Tärkeintä on mun mielestä se, millaista elämää eläin on viettänyt.

(Tässä välissä muistutan itseäni siitä, että jos olisin todella ollut järkevä kuluttaja, ei mun tarttisi nyt pohtia omaa todellista mielipidettäni uusista turkiksista.)

Koska en löytänyt netistä mistään yhtään mitään mainintaa Penfieldistä ja heidän käyttämästään kojootin turkista, otin asiasta suoraan yhteyttä asiakaspalveluun. Sieltä tuli seuraavanlainen vastaus:


"The fur we use is only from wild coyotes from the US and Canada. A certain number of coyotes are culled each year as they are considered to be a pest, and this helps to keep their over-populated numbers in check.  

We use coyote trims on our jackets that are subjected to extreme cold temperatures, as real fur does not freeze up when moist, unlike faux fur alternatives. The coyote trim is for functionality only, and is necessary for the harsh climates that many of our customers live in.

We do not believe in providing fur trims as a fashion accessory, and we are very conscious about catering to all our customers, which is why we provide a faux fur alternative for those who do not need or want the functionality of a real fur hood."


Eli sama laulu kuin Canada Goosella. Tosin arvostan sitä, että todella vaivautuivat vastaamaan mulle henkilökohtaisesti nopealla aikataululla, mutta ne lienevätkin niitä vähän pienemmän firman etuja.

Niin tai näin, fakta on kuitenkin se, että olen mennyt epähuomiossa ostamaan aitoa turkkia sisältävän takin, jota ei voi enää palauttaa. Eläin on kuollut takkini vuoksi, joten näen parhaaksi antaa takille mahdollisimman paljon käyttökertoja, jotta eläin ei naivisti sanottuna olisi kuollut turhaan. Tämän postauksen perimmäinen tarkoitus oli siis vapauttaa meikämimmi tästä syyllisyyden taakasta, mitä tuo turkiksen aitouden paljastaminen aiheutti, mutta samalla tämä myös osoittaa sen, miten vähän tavallinen kuluttaja voi tosiasiallisesti saada sataprosenttisen varmaa tietoa ostamansa tuotteen alkuperästä ja valmistusmetodien eettisyydestä, kun kyseessä on tavallinen tusinatuote, eikä kotikylän markkinoilta ostettu naapuripitäjässä valmistettu uniikkikappale.

Tätä postausta kirjoittaessani ajatukset rönsyilivät myös sivuraiteille, ja mietiskelin myös kovasti, miksi aidon nahan ostamista ja kuluttamista on sitten niin paljon helpompi sulattaa? Entä sitten lihan syönti? Kaikilla niillä on kuitenkin tismalleen sama tarkoitus, ja se on tehdä ihmisestä tyytyväisempi.

Tunnisteet: ,

12 kommenttia:

22. helmikuuta 2013 klo 15.23 , Blogger Rimma kirjoitti...

Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

 
22. helmikuuta 2013 klo 15.29 , Blogger Rimma kirjoitti...

PS. Jokainen tekee omat henkilökohtaiset päätöksensä oma moraalinsa varassa, joten ei kannata potea huonoa omatuntoa asioista, joihin ei enää pysty vaikuttamaan (: Vaikka sinällään ymmärrän kyllä harmituksesi ja sori, kun avasin suuren suuni :D

 
22. helmikuuta 2013 klo 16.03 , Blogger Ulla kirjoitti...

Hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus, Inka. Sulla on sydän paikallaan. Jos lähdetään kaivelemaan firmojen eettisyyttä, niin silloin ei voi käyttää matkapuhelimia, lentokoneita, autoja, vaatteita yleensäkään (epäihmisarvoisesti kohdellut ihmisparathan tekevät meille ne henkkamaukkarätit ja myös monet kalliimmat vaatteet) ja listaa voi jatkaa loputtomasti. Täydellisen eettisesti eläminen on kyllä melko mahdotonta kenelläkään tässä maailmassa ja en arvosta yhtään, että lähdetään heittelemään kiviä toisten päälle / syyllistämään asioista. Omasta elämästä löytyy takuulla jokaisella korjattavaa ja kannattaa koettaa keskittyä siihen ensisijaisesti. Sillä saa tehtyä jo ison muutoksen maailmasta parempaan päin.

 
22. helmikuuta 2013 klo 16.31 , Blogger Ninni kirjoitti...

Todella hyvä kirjoitus ja tärkeästä aiheesta. Kun alkaa miettimään maailman epäoikeudenmukaisuuksia ja vääryyksiä, tulee aina lopulta turhautunut ja kiukkuinen olo. Itse en ainakaan ole mikään malliesimerkki tiedostavasta kuluttamisesta, vaikka oman parhaani yritänkin.

ps. aloin nauraa ihan hulluna tuolle otsikolle. Se oli varmaan epäeettistä. Mutta en voinut sille mitään.

 
22. helmikuuta 2013 klo 17.04 , Blogger Tiina kirjoitti...

On kyllä kurjaa, että nykyään on niin vaikea saada tietää totuutta tuotteiden/palvelujen alkuperästä. Eläintuotantoon liittyvät asiat esitetään aina paremmassa valossa, kuin mitä todellisuus on. Kuka nyt haluaisi mennä ruokakauppaan liha-osastolle ja OIKEASTI tiedostaa mitä kyseinen eläin on joutunut kokemaan...tiedon jälkeen voisi jäädä tuote kaupan hyllylle....Itse kannustan kaikkia kasvissyöntiin ja välttämään muitakin eläintuotteita, mutta on nin totta, mitä Ullakin sanoi, että kannattaa keskittyä omaan elämään ja valintoihin, ei toisten. Muutos lähtee kuitenkin aina itsestä ja parhaassa tapauksessa voi toimia hyvänä esimerkkinä muille. Olen tatuoinut seuraavan lauseen selkääni: "Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa" (Gandhi). Sitä yritän noudattaa itsekin vaihtelevalla menestyksellä :)

 
22. helmikuuta 2013 klo 17.41 , Blogger Inka kirjoitti...

Heh, mahtavaa Rimma että jaoit mielipiteesi, elä turhaan pyytele anteeksi! :) Saa haastaa!

Tuo, että turkiksia (julkiseti) käyttämällä ylläpidetään mielikuvaa turkisten hyväksyttävyydestä, on toisaalta totta. Siitä huolimatta pidän ehkä jopa sitä mielikuvaa tärkeämpänä sitä, että hatuksi päätynyt eläin ei olisi kohdannut kuoloa ihan vaan sen vuoksi, että pääsisi lojumaan hyllynnurkkaan. Ja kuten sanoit, jokainen tekee itse omat päätöksensä näiden asioiden suhteen, ja uskon sen kantautuvan myös kuluttamiseen, enkä jaksa uskoa että näitä päätöksiä kukaan tekee sen vuoksi, mikä on yleinen ilmapiiri erityisesti, kun se on pitkään ollut hyvin turkisvastainen. Tosin jo se, että kirjoitin aiheesta postauksen minkä loppukaneetissa ilmoitan pyrkiväni antamaan kojootille mahdollisimman paljon käyttökertoja, on sekin tulkittavissa tämän aikaisemmin mainitun turkiksia puolustavan mielikuvan ylläpitämiseksi riippumatta siitä, miten paljon piiskaan itseäni turkiksen hankkimisesta.

Olisin varmasti näistä asioista täydellisen samaa mieltä sun kanssa, jos en olisi koskaan löytänyt vanhaa karvalakkia tai hankkinut kojootillista takkia. Nyt oon kuitenkin joutunut miettimään asioita vähän uusiksi ja samalla päivittämään periaatteitani. En sano että päätökseni olisi eettisesti hyväksyttävä ja oikea, sillä saatan tulla toisiin aatoksiin hyvinkin pian.

Tää on mulle tosi vaikea juttu, sillä mitä enemmän mietin mun kantaa niin sitä enemmän oon pyörällä päästäni! Mutta sillä mennään mitä on ja sitten otetaan vastaan ne seuraukset.

 
22. helmikuuta 2013 klo 17.45 , Blogger Inka kirjoitti...

Kiitos Ulla kommentista! Eettisyys on kyllä loputon suo, mutta on hyvä että jokaisella on (toivottavasti) ne muutamat asiat, joiden kohdalla eettiset valinnat on tärkeitä ja oma mielipide muodostettu.

Kuten mainitsin äsken, mulle tää turkisasia on tosi hankala, sillä oon teininä ollu todella todella vahvasti myös turkiksia vastaan ja en voi olla kyseenalaistamatta toimintaani, kun kuljen kadulla kojootti hupunreunassa. Mutta otan tämän erheostoksen (tai se on ehkä turhan rajusti sanottu, sillä itse takki on edelleen mun mielestä täydellisen ihana) ja sitä seuranneen kokemuksen oppina, sillä ilman sitä en olis joutunu pohdiskelemaan näitä asioita näin tarkasti.

 
22. helmikuuta 2013 klo 17.46 , Blogger Inka kirjoitti...

Kiitti Ninni! Ja meikä peukuttaa tuolle otsikolle naureskelua, ei näitä asioita pidä ottaa niin vakavasti ja musta huumorihan on sarkasmin jälkeen sitä parasta. :)

 
22. helmikuuta 2013 klo 17.51 , Blogger Inka kirjoitti...

Tosi hyviä kommentteja Tiina! Mua ärsyttää tosi paljon tuo kuluttajan tiedonsaannin vaikeus. Jossain vaiheessa pyrin esimerkiksi tekemään kaikki vaatteeni itse, kun en halunnut tukea vaatetehtaissa tapahtumaa halpa- tai lapsityövoiman käyttöä. Sitten tajusin, että mun käyttämät kankaat tulee todennäköisesti näistä samoista hikipajoista ja turhauduin aika kovasti.

Kiitti kommentista!

 
22. helmikuuta 2013 klo 18.13 , Blogger Inka kirjoitti...

Niin ja pakko tulla vielä lisäämään perusteluni tuohon turkisten käytön luomaan hyväksyttävään ilmapiiriin niiden käyttämisestä, unohdin tämän pointin kokonaan aikaisemmin! (Reikäpää mikä reikäpää! :) Nimittäin se, että minä en edes tunnista, onko kyseessä aito turkis vai ei. Tosin se lienee tässä tilanteessa jo kaikille aika selevä homma. Mutta mää ihan tosissani kuvittelen, että tekoturkiksistakin saa jo niin aidon näköisiä, että ei kai niitä tunnista kuin asiaan vihkiytyneet? Ellei sitten kulje ulkona ja huuda, että nyt on raatoa niskassa...

 
23. helmikuuta 2013 klo 9.03 , Anonymous Anonyymi kirjoitti...

Hyvää pohdintaa tärkeästä aiheesta. En nyt ota kantaa mikä on oikein tai väärin, kun en itsekään ole asiasta täysin varma ja vihkiytynyt. Mutta kehottaisin miettimään myös tuota tekoturkispuolta ja millä tavalla niitä tuotetaan. Käsittääkseni niihin menee paljon öljyjä yms. ympäristölle haitallisia aineita, puhumattakaan sitten siitä, että millaisissa firmoissa niitä teetetään?! Itse en nyt kovin jaksa tehdä salapoliisityötä ja etsiä asiasta lisää infoa puoleen tai toiseen, mutta tahdoin vain sanoa, että kaikilla asioilla on yleensä kaksi puolta, eikä toisen väärä ole aina toisen oikea.
- S

 
23. helmikuuta 2013 klo 10.09 , Blogger Inka kirjoitti...

Hyvä pointti S! Tuo muistuttaakin hyvin siitä, miten vaikeaa noita eettisiä valintoja on lopulta tehdä.

 

Lähetä kommentti

Antaa tulla!

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu