Helppo pääsiäisherkku: kookoskeksit

Ei vapaapäivää ilman pientä leipomispuuhaa. Makeannälässäni kurkkasin kaappeihin ja sieltä löytyneistä kookoshiutaleista inspiroituneena päätin leipasta kookoskeksejä. Kaivoin netin syövereistä tämän reseptin, ja muokkasin sitä hieman itelleni paremmin sopivaksi:

Yllättävän hyvät kookoskeksit

1dl kookosjauhoja

vaniljansiemeniä

100g voita

1 dl sokerin edestä steviaa

2,5 dl kookoshiutaleita

Sekoita kookosjauhot ja vaniljansiemenet, ja lisää paloiteltu voi. Vaivaa tasaiseksi taikinaksi, lisää nestemäinen stevia ja kookoshiutaleet ja vaivaa lisää. Kun taikina on tasaista ja irtoaa helposti kulhosta, pyörittele taikinasta pieniä palloja ja litistä ne pellille. Paista uunissa 175 asteessa noin 10 minuuttia.

Näistä tuli niin peruskeksejä kuin voi olla, mutta halutessa keksit voi vaikkapa dipata tummaan suklaaseen jos kaipaa jotain ekstraa. Tosin siinä pitää olla supervarovainen, sillä keksit murenevat helposti ainakin jos ei käytä sokeria, joka karamellisoituessaan sitoo massan paremmin yhteen.

Kookoskeksit on kuitenkin mun mielestä ihan herkullisia ilman mitään ylimääräistä, ainakin tämmöisenä päivänä kun supersuklaiset keksit ei ehkä maistuis. Ja oli muuten todella helppo ja nopea tehdä, ja supersimppelit perusraaka-aineet löytyy taatusti kaapista vielä toisena pääsiäispäivänäkin, joten ellei muuten, niin ainakin nää on hyvä pääsiäisen yllätysvieraiden varalta.

Koko klaani kartsalla

Topi, Inka ja Veera

Veera, Jarkko ja Karim

Hoho, eilen meikämimmi oli kartsalla! En käy juuri ikinä baarissa muina vuodenaikoina kuin kesällä, koska oon jo niin vanha ja mukavuudenhaluinen, että mua vaan kyrsii suunnattuomasti aina se yöllinen paluumatka, vaikka asunkin käytännössä keskustassa. Mutta eilinen oli poikkeus, sillä mentiin koko klaanilla keikalle! Messissä olivat siis armaat sisarukseni, mutta myös meidän kaikkien kaverit. Ja sen kunniaksi piti tietysti ottaa salamalla makeita yhteiskuvia, jotka lupasin Veeralle laittaa blogiin, jotta voidaan käydä niitä täältä aina ihastelemassa. Ja kelepaahan noita katella!

Varsinainen syy oli Kings of Moonshine, joka esiintyi illan päätteeksi Nuclear Nightclubissa.

Kyseisen bändin riveissä seisoskeli sekä Veera että Jarkko, joten pakkohan sitä oli mennä kuuntelemaan. Oli jännää, kun en ollut kuullut yhtään biisiä ennen keikkaa, enkä ees ollu varma millasta musaa ne soittaa, mutta onneksi ei tarvinnu pettyä. Jarkolla oli lava hallussa ja biisit oli mahtavia. Karim huuteli kesken keikkaa aivan mielissään, että mietippä sitten kun ollaan kohta jenkeissä. Heh, musa vei siis suoraan jenkkien interstateille, ja oli vähän kantrihtavaa.

Ja saattaa olla, että näille perheen muusikoille saattaa langeta joku esiintymisnakki meidän häissä...

No hablo ingles ja muita kieliongelmia

Oon aina ajatellu varsin yliolkaisesti, että kaikkihan nyt englantia osaa. Että oikeastaan on ihan sama minne matkustaa, niin kyllä sitä englannilla aina pärjää. Tää ajatus kuvaa mainiosti paitsi mun skandinaavista ajattelutapaa, mutta kertoo myös siitä, että todellisuudessa en oo matkustanut juuri Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolella, eli niihin paikkoihin, missä sitä englantia ei juuri osata.

Toki Euroopastakin on harvinaisen helppo löytää paikkoja, joissa ei englantia osata, kuten ne kerrat, kun olen reissannut saksan- tai espanjankielisessä maissa ovat todistaneet, joten tuollaiset yleistävät johtopäätökset voisi jo hyvin unohtaa.

Silti en voi kuin ihmetellä eurooppalaisia parikymppisiä, jotka kirkkain silmin kertovat, että no english. Tähän joukkoon kuuluvia ei tartte hakea kovin kaukaa, riittää että muistelen kaltaisiani pikkupitäjästä kotoisin olevia ala-astekavereitani, jotka pari vuotta sitten ihmettelivät, että miten voi olla mahdollista osata englantia.

Asuessani saksankielisessä ympäristössä ymmärsin kuitenkin melko nopeasti, että eipä siellä asuneet ikätoverini juuri osanneetkaan englantia. Toki mulla oli takana vuosikausia kestäneet saksan kieliopinnot, mutta tosipaikan tullen en saanut koskaan sanaa suustani, ainakaan saksaksi. Tai jos sain joskus aloitettua keskustelun nohevasti saksaksi, hiljenin aika nopeasti sen jälkeen, kun en ymmärtänyt mitä vastapuoli puhui. Oon tainnut joskus aikaisemminkin mainita, että neljän kuukauden vaihdosta mulla meni kolme kuukautta ja kolme viikkoa, että uskalsin alkaa puhua saksaa.

Muistan sen tilanteen vielä tosi hyvin: oltiin palaamassa takaisin Sankt Pölteniin viikonlopun mittaiselta rennolta järvireissulta, kun päätin paluumatkalla, että nyt olen riittävän rohkea ja aloin jutella itävaltalaisten ystävieni kanssa saksaksi. Ensimmäinen ihminen, johon tutustuin vaihtoni aikana oli sujuvaa saksaa puhuva venäläinen Stanislav, joka sattui kävelemään meidän ohitsemme kun siinä höpöteltiin saksaksi, ja pysähtyi niille sijoilleen. "Missä vaiheessa Inka on oppinut saksaa?", Stas ihmetteli. Niin, osasin vaihdon alusta saakka, mutta en löytänyt missään vaiheessa uskallusta kielen puhumiseen, kiitos lukiosta saatujen traumojen.

Tuon reissun jälkeen kirjoitin koko vaihdon ajan ensimmäisen saksankielisen päivityksen facebookiin. Meniköhän tunti, kun joku suomalainen kaverini alkoi kommentoida datiivimokiani. Normaalisti olisin ottanut itseeni ja sulkeutunut takaisin kielikuoreeni, mutta nyt tilanne vaan nauratti: me suomalaiset ollaan just tuommoisia, jos ei sanota jotain täydellisesti, on parempi olla hiljaa tai muuten iskee kielipoliisi. Ymmärrän kyllä jos kyseessä on esimerkiksi pariskunta joista toinen korjaa toista, tai hyvä ystävä joka kaikella rakkaudella kommentoi toisen kielimokia, mutta se että puolituttu tyyppi, jonka kaverilistalta poistamista oon miettiny jo useaan otteeseen alkaa osoitella esille virheitäni, oli mun mielestä varsin huvittavaa. Siis sillain ylimielisen huvittavaa. Että onko pakko, kun meikäläinen kerrankin on ottanut sen valtavan harppauksen ja yrittää? Mutta oli ilmeisesti. 

Käytännössä en siis kehittynyt saksan puhujana neljän kuukauden vaihdon aikana yhtään, sillä siinä vaiheessa kun uskallusta kielen käyttämiseen oli riittävästi, oli mun aika lähteä kotiin. Tärkein kuitenkin löytyi eli se hetki, kun en tuntenut itseäni täydelliseksi idiootiksi saksaa haastellessani. Vaihdon jälkeen olen toki useaan otteeseen yrittänyt käyttää saksaa, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun keskustelukumppani heittää vaikean lauseen tai puhuu sen verran nopeasti etten saa selvää, olen visusti takaisin kuoressani.

Muiden kielten kanssa ei ole läheskään niin paha juttu. Aikuisiällä opiskellut espanja ja arabia ovat kieliä, joita en osaa käytännössä juuri yhtään, mutta silti käytän niitä mielelläni ja isoon ääneen aina, kun eteen tulee mahdollisuus. Esimerkiksi höpöttelen Karimin serkkujen kanssa pääasiallisesti englantia, mutta keskustelun lomassa vaihdan joka ikisen sanan jonka vain tiedän, arabiaksi. Saatan sanoa vaikkapa että: "Ana nshallah drive caiara today." Tai että "I am barra maa Karim". Ja todennäköisesti tuokin tapa käyttää noita muutamaa sanaa on väärä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä, vaan tärkeintä on se rohkeus kielen käyttämiseen.

Onneksi englannin suhteen mulla ei ole mitään kielipelkuruutta. Korkeintaan joskus natiivin kanssa jutellessani saattaa vähän jännittää, mutta se häviää aika nopeasti aina. 

Tulevalla toukokuun Itävallan reissulla mulla on yksi tavoite: kokea uudelleen se ahaa-elämys, että minähän voin puhua tätä kieltä mitä olen vuosikauden opiskellut, että mulla on siihen oikeus vaikka en olekaan siinä mitenkään hyvä. Sitä ennen pitää ehkä vähän muistella sanastoa ja sanajärjestystä, vaikka niillä nyt ei loppujen lopuksi oo läheskään niin paljon merkitystä kuin sillä, että uskallan avata suuni ja valita englannin sijaan saksan. Vaikka sen kielen käyttäminen on mulle joka kerta yhtä hankalaa, ei siinä auta kuin asennoituminen. Ja jos se Saksa ei tälläkään kertaa lähte rullaamaan, niin oonpahan ainakin yrittänyt.

Onko muita kielipelkureita?

Kuvat on siltä merkittävältä järviviikonlopulta, jolloin rohkaisin itseni ja aloin puhua saksaa. Vähän noloja ovat, mutta joskus pitää olla nolo että uskaltaa.

Libanonilaista lounasta Lontoossa, nam!

Mulla oli Lontoon -reissulla sovittuna muutama tapaaminen, joista yksi oli lounas Le Comptoir Libanais -ravintolassa raflan markkinointipäällikön Elanan kanssa. Lounas ei kuitenkaan mennyt aivan putkeen, sillä olin fiksuna tyttönä laittanut tapaamisen ylös kännykän kalenteriini hyvissä ajoin jo Suomessa ollessani ennen reissua, ja niinhän siinä kävi, että kahden tunnin aikaero ja kännykkäni kalenteri ei ollut mikään maailman paras kombo, ja menin lounastapaamiseen vähän turhankin ajoissa. Olin nimittäin kaksi tuntia liian aikaisessa. Siinä vaiheessa kun tajusin sen, olin odotellut ravintolassa jo 45 minuuttia, ja kun tarjoilija kävi sanomassa, että hän oli soittanut Elenalle ja tämä oli ollut aika ihmeissään, kun tapaamisen oli määrä olla vasta tunnin ja vartin päästä.... Tuli hivenen nolo olo.

No, onneksi Elana oli joustava ja tuli paikalle 45 minuuttia ajoissa, siinä vaiheessa meikäläinen oli siis ootellu tunnin ja vartin. Se ei kyllä haitannu tippaakaan, sillä ravintolassa oli toimiva wifi, ulkona satoi lunta ja tuuli täysiä ja keittiöstä tuotiin minttulimonaadia odottelijalle.

Elana oli onneksi tosi rento ja mukava ja naureskeli vaan meikäläiselle, kun olin niin aikaisessa. Pöytä tilattiin täyteen ruokaa, ja meidän lounastreffit venyivätkin sitten kolmituntisiksi, kun sitä yhteistä rupateltavaa olikin vähän enemmän kuin olin aluksi ajatellut. Tosin meikäläinen voisi kyllä libanonilaisesta ruuasta jauhaa tuntikausia erityisesti ihmiselle, joka ei ole koskaan käynyt Libanonissa, joten ei ollu mikään yllätys että lounas vähän venähti.

Pöytään tilattiin paitsi yllä oleva meze -lautanen, myös marokkolaista taginea, halloumia viikunahillolla (nams!) sekä kibbeä. Ruoka oli niin hyvää! Yllä olevassa lautasessa oli tabbouleh -salaattia, mdärdrää eli riisiä ja linssiä, hummusta, baba ganoushia eli munakoisomuusia granaattiomenan siemenillä, arabialaista leipää ja falafel. Ei saatu kahdestaankaan ihan kaikkia lautasia tyhjäksi, varsinkaan kun se pääasia ei yhtäkkiä ollutkaan ruoka vaan se jutustelu.

Venyneen lounaan lopuksi vedettiin nassuihin vielä makeaa minttuteetä ja baklavaa, joka oli aivan loistavaa! Oon syöny baklavaa viimeksi varmaan Libanonissa vuonna 2011, ja olin unohtanu miten mahtavan hyviä ne onkaan. Jokainen baklava mitä maistoin oli aivan superherkullista. Tosin jos laitetaan yhteen lehtitaikinaa ja pähkinää, ei siitä voi tulla muuta kuin tosi hyvää.

Ja treffit Elanan kanssa liittyi tosiaan mun työjuttuihin, mutta ravintola oli niin mainio, että päätin mainita siitä täällä bloginkin puolella. Sapuska oli aivan loistavaa ja hinta oli kohdillaan, nimittäin kymmenellä punnalla tuolla saa mahan aika hyvin täyteen, mikä on aika harvinaista lontoolaisessa ravintolassa. Kyseessä on ketjula, ja tuo missä kävin sijaitsi Sohossa ja oli hauska seurata, kun satuin paikalle just lounasaikaan ja ravintola oli aivan täynnä, mutta heti kun kello löi kaks, katosi porukka hetkessä takaisin töihinsä.

Äh, nyt tuli nälkä! Ootteko bonganneet hyviä libanonilaisia rafloja missään? Laittakaahan vinkkejä jos on tullu vastaan, ne nimittäin vetää meikäläistä puoleensa aika kovasti.

Greenwichisä!

 Käväisin viimeisinä Lontoo -hetkinäni vähän kaupungin tuntemattomammilla huudeilla, ja suuntasin nokkani kohti nollapituuspiiriä ja Greenwichiä. Koitin oikeasti matkustaa tuonne varmaan kahtena päivänä aikaisemmin, mutta aina aika loppui kesken, alkoi sataa lunta tai tapahtui jotain muuta, joka esti mun matkustusaikeet. Viimeiselle puolikkaalle päivälle eli perjantain aamupäivälle en suunnitellut yhtään mitään muuta kuin reissun Greenwichiin, jotta se varmasti tulisi tehtyä, ja onnistuin viimein, jes!

Matka oli siinä mielessä aika jännä, että en hypännyt mihinkään tylsään junaan määränpäähän päästäkseni vaan laivaan! Thames Clippers -niminen purkki nimittäin kulkee nimensä mukaisesti pitkin Thamesia, ja minä hyppäsin kyytiin Embankmentilta. Pysäkkejä olis ollu myös esimerkiksi London Eyen kohdalla olevalla laiturilla. Purkki kulkee parinkymmenen minuutin välein, ja satuin onneksi paikalle juuri kun laiva teki lähtöä eikä mun tarvinnut kärvistellä tuulessa ja sateessa. Laivalla matkustaminen oli siinäkin mielessä mahtavaa, että sai katon pään päälle ja ihastelemaan aivan mahtavia maisemia, kuten nyt vaikkapa Big Beniä ja Tower Bridgeä, jonka alta rossailtiin! Ja wifikin oli, joten pystyin heittämään whatsappiin terkut.

45 minuutin laivamatka kustansi tosiaan Oysterilla maksettuna neljä puntaa, ja oli kyllä sen arvoinen. Takaisin tulin sitten tylsästi metrolla. Ja Greenwich oli ihan makia, kävin ihastelemassa mahtavia maisemia ja seisoskelemassa camera obscuran sisällä. Suosittelen! Ainoa harmi oli, että satuin pituuspiirimuseoon just samaan aikaan noin kuuden koululaisryhmän kanssa, ei koskaan hyvä idea. Mutta pääsinpä ihastelemaan Lontoon maisemia vähän eri näkökulmasta, ja onnistuin tsuumailemaan puiston kukkulalta aina St. Paulin katedraaliin ja Bankin kaupunginosassa sijaitsevaan valtavaan kananmunan muotoiseen rakennukseen saakka.

Penfieldin ss13 -mallisto vei sydämen

Kuvat: Penfield

En yleensä ihan hillittömästi innostu minkään tietyn merkin kausimallistoista, mutta nyt on toisin. Tsuumailin vähän aikaa sitten Penfieldin tulevaa kevät/kesä -mallistoa ja olin melkoisen myyty. Eniten houkuttaa nuo kirkkaat värit, jotka osuu ja uppoaa meikäläiseen tällä hetkellä aivan satasella. Vihreää, korallia ja keltaista, oh yes.

Ja vakuuttaapa se laatukin: sekä superlämpimässä talvitakissani että moraalisesti hyväsyttävämmässä välikausitakissani on laatu kohdillaan. Kasson -välikausitakille erityispisteet tuulen- ja vedenpitävyydestä, Hoosacillani taas pärjää vaikka kuinka tuuli tuivertaisi kovilla pakkasilla. Tuo vihreä Vassan parka on aika lailla samaa settiä Kasson parkan kanssa, mutta koska nykyinen Kassonini on niinkin tylsän värinen kuin beige, vaatii se kaverikseen jotain pirteämpää, jonka voi heittää niskaan niinä aamuina kun maasta erottuminen on ehdotonta. Ja täytyy vielä kehaista, että kyseessähän sattuu olemaan täydellinen vihreän sävy.

Lisäksi oon kaipaillu vähän kevyempää kassia lyhyille reissuille, mihin tuo korallinvärinen olis just täydellinen. Muotonsa vuoksi se voisi ehkä vähän aiheuttaa ongelmia käsimatkatavaralaukkuna, mutta en kuitenkaan usko, sillä veska on muuten niin pieni. Ja edellisen Penfield -tilauksen yhteydessä tilasin tuosta keltaisesta pussukasta Karimille oranssin version reenikassin pohjalle EA -laukuksi, ja olen tullut siihen tulokseen, että mun on saatava samanlainen.

Ainoa, mikä estää mua tilaamasta noita just nyt tällä sekunnilla on tuotteiden hinta. Penfieldin kamat ei nimittäin oo mitenkään edullisia, joten mun täytynee siirtää näiden kamojen hankinta sinne elo-syyskuun alennusmyynteihin ja toivoa, että noita on silloin vielä jäljellä. Tai ehkä jenkkireissulla käy onni ja noita tulee vastaan alennettuun hintaan, mutta katsotaan sitten.

Toistaiseksi tyydyn kuitenkin pelkästään ihastelemaan.

Iskeekö Penfieldin kevätkamat muihin, vai voinko jäädä luottavaisin mielin odottelemaan niitä aleja?

Maailman suloisin blogi

Törmäsin juuri facebookissa linkkiin yhteen suloisimmista blogeista, mihin oon ikinä törmännyt. Tuijottelin näitä kuvia ja luin tekstejä hymy huulilla kuvissa esiintyvää ihanaa sympaattista pappaa ihastellen. Kyllä, mulla on pehmeä kohta pappoja kohtaan, mikä varmaan johtuu siitä että mulla ei itellä ole pappaa. Mutta onneksi nyt on Ali!

Kuvat: What Ali Wore

Berliiniläisen Alin upeaa tyyliä voi seurata What Ali Wore -kuvablogissa. En kestä, miten ihana!

Sekalaisia kuvia Lontoosta

Ai vitsi miten peruskadutkin voi Lontoossa olla niin makeita! Paitsi okei, tää on joku ökykatu Chelseassa, mutta silti..

Kävin museovierailulla Tate Modernissa, tosin en ikinä päätynyt ihastelemaan yhtään taideteosta vaan vietin enemmän aikaa museokaupoissa.

Työjuttuja, palaveri LP:n tyypin kanssa BBC:n media centerin likellä olevassa Starbucksissa, jännää!

Huristelin neljän punnan paatilla Greenwichiin Thamesia pitkin

John Lewis ja Donna Wilsonin £60 tyynyt. Jäivät vielä kauppaan.

Mipan kanssa lunchilla pubissa, ihanan epäterveellistä!

Talsin ekaa kertaa Millennium Bridgellä ja ihastelin St. Paulia.

BBC:n huudeilla, jonne en meinannu millään löytää vaan piti nolona soittaa että moro, misä ootte... Minä ja kartanluku, täydellinen combo.

Nappasin Benistä kuvan samalla ko matkasin pitkin Thamesia, uus kuvakulma!

Tässäki se joki, mutta vähän eri paikasta missä oon yleensä tottunu sen näkemään

Taas pubissa, tällä kertaa limpsalla! 

Kävin tsekkaamassa mistä tulee GMT

National Galleryn vessassa poseerattiin yhessä mun uuden kaverin kanssa (vas.)

Lontoolaisessa Loungessa

Lontoon reissun paluumatkalla pääsin pitkästä aikaa käymään kylässä loungessa, ja se oli makiaa se, ainakin pitkän tauon jälkeen. Lisäksi mulla oli tosi kovat odotukset, sillä olin lukenut No.1 Traveller Loungen olevan todella hyvä. No, loungevierailua varten saavuin lentokentälle kolme tuntia ennen mun lennon lähtöaikaa, että ehtisin varmasti syyä mahan täyteen ja nautiskella eksklusiivisesta olosta mahdollisimman pitkään. Ja päälle piti ympätä se aikaisemmin esiintynyt bleiserikin, sillä loungessa oli pukukoodi, jota tosin ei juuri kukaan näyttänyt noudattavan.

Tykkäsin tästä loungesta, vaikkakin Hki-Vantaan non-Schengen-lounget hakkasi tän yhä satanolla. Tila ei ollu mitenkään valoisa kuten kuvista näkee, mutta sitä oli aika paljon ja parasta oli, että loungessa oli tosi monta koloa, mihin pysty menemään, heittämään kamat ja keskittyä suomalaiseen tyyliin olemaan rauhassa.

Tuon perustilan lisäksi loungessa oli vähän erikoisempiakin huoneita, kuten esimerkiksi lastenhuone (missä tosin oli vaan muutama lelu ja telkkari, missä pyöri jotain videoita, ei esim pelikonsoleita), pelihuone (telkkari, pari tietokonetta ja pöytäfutis), kirjasto (johon oli mun vierailuhetkellä pääsy kielletty) sekä kirsikkana kakun päällä elokuvahuone. Tosin leffahuonekin oli joidenkin bisnesmiesten valtaama, joten en päässy sielläkään käymään. Paras oli kuitenkin the sung -niminen tila joka on tuo viininpunainen huone, sinne sai mennä vaan sukat jalassa ja piti olla hipihiljaa, sillä seinillä olevissa koloissa oli porukkaa nukkumassa, miten mahtava!

Mutta sohvia oli paljon ja ne oli pehmeitä, joten loungessa oli ainakin lokoisaa. :)

Tärkeintä eli sapuskaa oli ihan suht monipuolisesti: lämmin kasviskeitto, salaatteja, juustoja (nam!), leipiä, kakkuja, piirakoita, hedelmiä ja hedelmäsalaattia. Ja kuppinuudeleita, mutta ne tais olla tarkoitettu niille Aasiasta tuleville matkaajille. Mun suokkariksi osoittautui juustot, joita vetelinkin naamaani aika antaumuksella. Lisäksi englantilainen kaura-rusinakakku, mitä normaalisti mulkoilisin vaan epäluuloisena oli aivan loistavaa teen kanssa!

Ja minähän tietysti sijoitin takamukseni mahdollisimman lähelle ruokatiskejä, että pystyin sitte käymään vähän väliä santsilla. Toimi aivan mainiosti. :D

Tämä lounge sijaitsi siis Heathrow'n lentokentän kolmosterminaalissa. Kolmen tunnin sisäänpääsy maksaa 30 puntaa aikuiselta, ja mahan saa varmana täyteen, ja niin halutessaan myös päänkin, sillä baaritiskiltä olis saanu ilimaseksi ainakin kaljaa ja viiniä.

Lienee turhaa edes mainita, että paluulennolla ei paljo haitannu SASin politiikka olla jakelematta sapuskaa? :)